tiistai 15. joulukuuta 2015

Kaunis kiitos ja hyvästit

Mitä nyt kuuluu kirjoittaa? Mitä nyt kuuluu tehdä, mihin mennä? Kolme ja puoli vuotta elämästä tuli kulutettua Tamkissa opiskelemassa sosionomiksi. Tuolle ajalle on mahtunut ihan järkyttävän paljon niin ihania kuin kamaliakin hetkiä ja kokemuksia, enkä puhu nyt pelkästään opinnoista. En todellakaan tiedä, miten pystyisin kokoamaan tuon ajan yhteen fiksusti.

Ennen kaikkea olen oppinut paljon itsestäni. Olen oppinut, ettei maailma olekaan niin mustavalkoinen - olen oppinut ajattelemaan. Olen oppinut tiimityötä, vuorovaikutusta ja toisten ihmisten kohtaamista. Olen oppinut, että joskus pitää tehdä asioita, jotka ärsyttävät, jotta oppisi. Pakko kyllä myös lisätä, että olen oppinut runsaasti sietämään epävarmuutta, sekaannuksia ja tiedon puutetta. Siltä ei valitettavasti voi välttyä Tamkissa. 

Hieman nauratti, kun luin tossa taannoin sähköpostin, jossa oli muunmuassa palautetta ykkösvuoden opiskelijoilta koululle. Sitä harmiteltiin surkeaa tiedonkulkua ja epäselvyyksiä harjoittelupaikoissa. Hieman hymyillen, myötätunnosta tietenkin, pohdin, etteikö ne opettajat ja muut tyypit mitään ole oppineet tässä kolmessa ja puolessa vuodessa. Jos minä olen päässyt tähän pisteeseen, missä olen nyt, olisi ehkä siellä koulunkin puolella syytä oppia jotakin. ;)

Joka tapauksessa olen nyt polkuni kulkenut ja siirryn pois opiskelijan roolista työntekijäksi. Virallisesti olen valmis 18.12., mutta ei tässä juuri valmiilta tunnu, mutta ehkä kuitenkin siltä, että jonkinlaisen oikean työpaikan uskaltaa ottaa vastaan. Aika meni loppujen lopuksi nopeaan, kuten aina, mutta kun nyt muistelen sitä pientä arkaa ihmistä koulun auditoriossa yli kolme vuotta sitten, tuntuu siitä olevan ikuisuus.

Kiitos teille kaikille, jotka olette pysyneet mukana blogia seuraten. Kiitos myös kaikille satunnaisille ohikulkijoille ja kommentin jättäneille, on ollut ilo vastailla kysymyksiin ja kuulla muidenkin kokemuksia! Blogiin ei luultavasti enää tämän jälkeen tule lisää päivityksiä, vaan se jää tähän. Käyn silti säännöllisesti katsomassa, josko olen saanut kommentteja ja vastaan niihin.

Minä kiitän ja jään ihmettelemään maailman menoa alle 3-vuotiaiden naperojen seurassa lastentarhanopettajan roolissa. :) Siitä huolimatta, että onnistuin myöhästymään haastattelusta ja saavuin paikalle puuskuttavan hikisenä, koska onnistuin jäämään reilun kilometrin verran väärällä pysäkillä. Hupsista. Jäin ilmeisesti ainakin mieleen? Tässä olisi siis vielä vinkkini haastatteluun:

1. Älä laita korkokenkiä tai paksua takkia - niillä ei muuten juosta kiireessäkään.
2. Älä ikinä lähde mihinkään ilman kännykkää eli toisin sanoen Google Mapsia. <3
3. Ota mukaan vesipullo ja kampa. Mielellään myös matkasuihku.
4. Älä luovuta. Naura mieluummin itsellesi, koska hei, kuka oikeasti on niin pässi, että syöttää väärän osoitteen reittioppaaseen - kolmesti?

Näillä eväin ihanaa joulua kaikille. :) Hurjasti onnea myös muille valmistuville ja sitäkin hurjemmin onnea ja menestystä niille, jotka vielä taapertavat menemään koulun käytävillä!

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Lyhyesti loppua kohden

Nyt voisi sanoa, että viimeisiä viedään. Viikko enää harjoittelua, sen jälkeen pari päivää aikaa viimeistellä portfolio, sitten esitys ja vapaus koittaa. Tai ainakin luulisin niin, toivottavasti en ole unohtanut mitään kovin tärkeää. Opparistakin saatiin parin kanssa nelonen arvosanaksi, mikä on mulle ainakin huippuhyvin. Jee!

Ennen näitä kahta viimeistä seitsemän viikon harjoittelua olin hyvin epävarma, olenko ollenkaan oikealla alalla. Ihan hirveästi ei huvittanut harkkoja aloittaa ja vähän ahdistikin. Nyt voisin sanoa, että odotan innolla töiden alkamista. Ei mulla siis vielä varsinaisesti mitään töitä tiedossa ole, mutta sijaiseksi pyydettiin nykyiseen harkkapaikkaan, että jotakin tein oikeinkin ilmeisesti. :)

Olen siis vielä viikon verran töissä päiväkodissa 3-5-vuotiaiden ryhmässä. Olen päässyt tekemään vähän kaikenlaista ja on ollut paljon antoisampaa ja mukavampaa kuin toisen vuoden yhdeksän viikon päiväkotiharjoittelu oli. Edellinen päiväkotiharjoittelu kului lähinnä oppimistehtävien stressaamiseen ja suorittamiseen sekä ohjaajan aristeluun, enkä oikein päässyt ollenkaan vauhtiin siellä. Tässä harjoittelussa (7 vkoa) olen sen sijaan tehnyt tuhat kertaa enemmän ja paremmin kuin edellisessä, vaikka tässä harjoittelussa ei ollut mitään ennaltamäärättyä. Se sopi itselleni paljon paremmin: saan tehdä rauhassa omaan tahtiin. Olen suunnitellut toimintaa ja toteuttanut sitä, tehnyt kehitysehdotuksia, ohjannut tuokioita, ollut nukkarissa, leikkinyt ja jutustellut lasten kanssa, lukenut kirjoja, täyttänyt vasu-keskustelulappuja ja ollut mukana niissä, jakanut ruokaa, komennellut, nauranut ja hämmästellyt. Olen myös oppinut, että suurin mysteeri lasten arkipäivissä on, miksi pitää laittaa kurahousut. Tämä on ehdottomasti kysyttyjen kysymysten johdossa siitä huolimatta, että vastaan siihen joka ikinen kerta samalla tavalla: koska ulkona on märkää.

Suurin oppimisanti on kuitenkin ollut itsevarmuuden ilmaantuminen. Etenkin tässä viimeisessä harjoittelussa jotenkin vain tajusin, että jos en nyt ota itseäni niskasta kiinni, ei mulle tule enää uutta mahdollisuutta harjoitella, vaan seuraavaksi joudun ihan oikeasti töihin. Olen aina ollut surkea astumaan pois omalta mukavuusalueelta, mutta nyt tein sen väkisin ja iso kiitos siitä kuuluu kyllä myös ohjaajalle, joka tuuppasi mua oikeaan suuntaan, kun itse epäröin. Mulla oli oikeastaan vain yksi tavoite kahdelle viimeiselle harjoittelulle ja se oli itsevarmuuden hankkiminen. Siinä onnistuin. Edelleen on varmasti paljon asioita, joita epäröin, mutta mulla on sentään usko siihen, että tiedot ja taidot riittää aloittaa ihan oikeassa työpaikassa ja siinä sitä sitten oppii vielä paljon lisää.

Opittavaa kun riittääkin ainakin sitten, jos päiväkotiin jään. En vieläkään nimittäin muista ulkoa Frozen-lauluja, mikä on valtava puute 3-5-vuotiaiden ryhmässä. En osaa myöskään tehdä haravasta ja lapiosta tykkiä, vaikka kuinka yritin. Nämä on näitä, mutta oppia ikä kaikki. Tärkeintä on ehkä oivaltaa, että lapsiltakin voi oppia. Esimerkiksi vaippaa laittaessa on ihan hyvä pitää korvat auki, kun toinen useasti toistaa, että laitat sitä väärinpäin...

torstai 1. lokakuuta 2015

Neljäs vuosi?

En ole tainnut kertaakaan avata, mitä tähän neljänteen vuoteen kuuluu? Jäljellä on siis enää puolikas vuosi eli joulukuussa olisi tarkoitus viimein valmistua.

Neljännelle vuodelle oli suunniteltu huono-osaisuuden kurssi (vai millähän nimellä se kulkikaan), mutta tein sen itse jo ennen kesää ja sen olisi voinut tehdä myös kesäkurssina. Se taitaa olla myös näin syksyllä verkkokurssin tyylisesti, en ole ihan varma. Itsenäisenä piti lukea kaksi kirjaa ja tenttiä ne.  Vähän kuivaa, kun ei ole kolmeen vuoteen kauheasti tenttejä ylipäätään tehnyt ja loppua kohden ei juuri harjoittelua kummempaa pitäisi olla jäljellä. :D

Nyt on siis tosiaan kaksi harjoittelua jäljellä, molemmat 7 viikkoa ja ne voi suorittaa myös samassa paikassa. Toinen on ns. tavallinen ammatillinen harjoittelu ja toinen sitten keskittyy enemmän johtamisosaamiseen. Itse suoritin ensimmäisen lasten ja perheiden parissa, toinen tulee olemaan päiväkodissa yksityisellä puolella. Varmaan tuo oman kivan lisänsä, kun tuo päiväkotiharjoittelu on juuri se johtamispuolen harkka.

Oppari saattaa myös osalla olla vielä kesken eli se pitää tietysti tehdä valmiiksi, jos näin on. Lähtökohtaisesti tavoitteena oli saada se valmiiksi jo kolmannen vuoden keväällä.

Sitten on vielä näyteportfolio, johon pitäisi kerätä osaaminen ja oppiminen koko kouluajalta ja nykyhetkellä. Tähän on varattu hirveästi tunteja, olikos se nyt 54. Pitäisi muka saada johonkin väliin mahtumaan, kun viikot menee harjoittelussa ja harjoitteluraporttia tehdessä. Toisaalta se on mun mielestä oikeasti kiva tehtävä, mutta ärsyttää tehdä sitä kaiken muun päälle. Haluaisin istua viikoksi alas rauhassa ja panostaa pelkästään portfolioon, siitä saisi paljon paremman kuin puolikiireessä yrittää vääntää tai tuhlata viikonloppuja. Sitten tähän kuuluu tietysti vielä loppukeskustelu tutoropen kanssa.

Ja sitten sitä pitäisi valmistua! Kääk. Valmistumispäivä on ilmeisesti 18.12. tai siihen ainakin tähtään ja pitäisi kaiken järjen mukaan päästäkin. :)

keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Oi oppari!

Olen aika vähän kirjoitellut meidän opparista tai siihen liittyvistä asioista blogiin. Se on kuitenkin todella iso osa kolmatta vuotta, joten täytyyhän sillekin oma postaus pyhittää. Meillä opinnäytetyö on prosessi, kuten varmaan kaikkialla muuallakin. Koko prosessi on karkeasti ottaen kolmivaiheinen, ja se sisältää ideapaperivaiheen, tutkimussuunnitelmavaiheen sekä itsenäisen työstämisen vaiheen. Kerron näistä vähän lisää tarkemmin. Todellisuudessa prosessi voi kuitenkin olla jotain ihan muuta ja jokainen tekee opparin siinä tahdissa, kun itselleen sopii. Ainakin periaatteessa, mutta toki seminaarit on käytävä tietyssä järjestyksessä.

Meillä opparin sai tehdä yksin, kaksin tai vaikka kolmin. Kolme alkaa olla jo sen verran, että siinä täytyy kyllä yhteistyö pelata ja aiheen pitää tietenkin olla tarpeeksi laaja, jotta jokainen tekee osansa. Mihinkään näistä muodoista ei ketään pakoteta, vaan jokainen valitsee itse, millä kokoonpanolla tahtoo tehdä.

Ideapaperi

Ensimmäisessä vaiheessa pitäisi keksiä jokin aihe. Aivan ensimmäinen opparitapaaminen ryhmän kanssa käsittelikin tätä osiota. Osalla saattoi olla aihe valmiina, osa taas tuskaili hyvinkin pitkään aiheen kanssa. Tässä kohtaa sanoisin vinkiksi, että älä ota paineita aiheesta, äläkä panikoi muiden aiheista ympärilläsi. Lähde miettimään sen kautta, mikä sinua itseäsi ylipäätään alalla kiinnostaa. Mitkä uutiset ovat sellaisia, jotka aina luet lehdistä? Ei kannata tässä vaiheessa miettiä vielä liikaa, mitä aiheesta haluaa tutkia tai tehdä. Mieti vain, mikä kiinnostaisi. Vaikka vastauksena voi olla alkuun, ettei yhtän mikään, aivan varmasti löydät jonkun sellaisen, joka kiinnostaa edes vähän. Näin uskallan väittää, koska olin itse alussa se panikoiva "mikään ei kiinnosta, mitään en osaa" -opiskelija. Voit myös kysellä mahdollisia aiheita työelämältä, heillä saattaa olla ajatus jo valmiina toteuttajaa vailla. Koulunkin kautta on mahdollista saada aiheita tai ideoita.

Tärkeintä tässä vaiheessa on mielestäni se, että löydät vaan jonkun sellaisen asian, minkä ympärille voisit ajatella opparin rakentavasi. Itse olin täysin ahdistuneena ensimmäisellä opparikerralla, kun aiheesta ei ollut pienintäkään hajua. Siinä sitten kaverin kanssa jutustelin, kun mua jännittää tässä ehkä eniten se, että oppari pitää esittää. Tästä puhe kääntyi jotenkin lasten esiintymisjännitykseen ja toinen kaveri tokaisi, että siinäpä minulle aihe. Naureskelin hetken, mutta kohta huomasinkin, että suunnittelin jo opparia kaverini kanssa kyseisestä aiheesta.

Kun sinulla on aihe, teet siitä ideapaperin. Tämä on todella karkea luonnos siitä, mitä aiot tutkia, kokoat vähän käsitteistöä ja semmoista näytille. Paperi esitetään luokalle ja siitä saa palautetta. Tähän väliin haluan sanoa, että meidän aihe (kuten todella monen muunkin) on muuttunut todella paljon ideapaperin esittämisen jälkeen. Aihe, josta opparin lopulta teimme, oli ideapaperivaiheessa lähinnä sivuseikka vain, vaikka sittemmin siitä tuli opinnäytetyömme keskiö. Olipa mukana myös sellaisia, jotka hylkäsivät aiheensa tyystin ideapaperin jälkeen syystä tai toisesta, ja siirtyivät sitten seuraavaan. Sekin on ihan okei.

Eli ei paineita aiheen kanssa! Yritä keksiä vain joku, josta pääset liikkeelle ja joka edes jotenkin kiinnostaa. Hyvin todennäköisesti tämä poistaa turhat lukot ja ahdistukset siitä, ettei ole mitään. Pääset näin liikkeelle ja ihan huomaamatta idea alkaa muotoutua paremmaksi ja paremmaksi. Opparille ei turhaan ole varattu kokonaista lukuvuotta aikaa. Niin paljon kuin vihaankin prosessin korostamista, niin se vain menee, pahus vie. Luota prosessiin ja sitä rataa...

Ideapaperivaihe siis sisälsi ideapaperin tekemisen ja esittelyn. Sen lisäksi piti käydä neljällä kerralla kuuntelemassa muiden esityksiä.

Tutkimussuunnitelma

En tiedä, tehdäänkö kaikilla aloilla tutkimussuunnitelma opparissa, mutta meillä tehtiin. Tämä johtui siitä, että melkeinpä kaikki meidän alan opparit sisältävät jonkin tutkimuksen, jota varten tutkimussuunnitelma tarvitaan.

Tutkimussuunnitelmassa aihe viedään jo tavallista pidemmälle. Ajatus työstä on luultavasti paljon ideapaperivaihetta selkeämpi ja jäsentyneempi. Tutkimussuunnitelmaan pitää jo panostaa. Siihen kerätään käsitteitä ja niiden määrittelyä teoriaa tukena käyttäen. Selitetään tutkimuksen tavoitteet ja tarkoitus, mitä tutkitaan ja miten tullaan tutkimaan. Tutkimussuunnitelmaan tulee panostaa jo siksikin, että kun haetaan virallista tutkimuslupaa, liitetään suunnitelma sen kaveriksi. Näin ollen täysin aiheesta tietämättömän ihmisen täytyisi saada suunnitelmasta joku käsitys, mitä tutkimuksessa tutkitaan, miten tutkitaan ja mitä aiotaan ottaa tutkittaessa huomioon.

Tässä ehdottomasti vaikein osuus on keksiä tutkimuskysymykset. Voi jestas, että niiden kanssa ollaan väännetty ja itkua melkein tuherrettu. Kysymysten pitää olla avoimia sillä tavoin, ettei niihin voi vastata vain "kyllä" tai "ei". Niiden pitäisi olla tarpeeksi tarkkoja, mutta kuitenkin niin laajoja, että saa tarpeeksi materiaalia opparin tuloksiin. Voin kuitenkin lohduttaa, että tutkimuskysymysten ei tarvitse olla lopullisia tässä vaiheessa. Meidän tutkimuskysymyksemme muuttuivat vielä opparia kirjoittaessa muutamaankin otteeseen, kun yritimme miettiä, mitä me oikeasti halusimme selvittää. Kannattaa kuitenkin yrittää panostaa mahdollisimman hyviin kysymyksiin, niin on alusta alkaen selvempää, mitä ollaan tekemässä.

Meille oli todella hankalaa saada kiinni työstämme aluksi, kun emme oikein itsekään tienneet, että mitä oikein haluamme tai yritämme tutkia. Pyörittelimme eri kysymyksiä ympäri, muttei oikein saatu ajatuksesta ja työstä millään kiinni. Kun sitten vihdoin kysymykset jotenkin napsahti kohdalleen, tuntui kaikki paljon selkeämmältä ja helpommalta. Samoin tärkeimpien käsitteiden määrittely kannattaa tehdä tarpeeksi tarkasti. Tämä auttaa itseään jäsentämään aihetta, etenkin jos tekee kahdestaan, koska näin varmistetaan, että molemmilla on sama käsitys tutkittavasta aiheesta.

Tämä vaihe taisi sisältää myös neljä kertaa, joilla piti olla läsnä kuuntelemassa muiden esityksiä. Lisäksi oma tutkimussuunnitelma piti esittää luokalle ja toki tehdä siitä paperiversio. Tutkimussuunnitelman teossa kulki rinnalla tutkimuskurssi, joka olikin suurena apuna tutkimussuunnitelman kasaamisessa. Ohjaava opettaja antoi sitten lopuksi hyväksynnän suunnitelmalle ja sillä sai anoa tutkimuslupaa.

Itsenäisen työstämisen vaihe

Tämä kamalin vaihe siis. Kun tutkimusluvan on saanut, voi alkaa todenteolla tehdä opparia. Meidän opparimme sisälsi toiminnallisen osuuden, ohjasimme erästä ryhmää kuusi kertaa päiväkodissa. Lisäksi haastattelimme työntekijöitä. Tämä vaihe oli meidän opparimme ehkä työllistävin tai ainakin raskain kaikista. Toiminta piti ensinäkin suunnitella, ja sitä ennen tietysti tutustua teoriaan, jotta suunnittelu onnistui. Sitten vielä toteutus päälle tuntemattoman lapsiryhmän kanssa ja lopuksi täytyi todella miettiä, miten saisimme tarpeeksi tietoa tuloksiimme: miten muotoilla kysymykset jne.

Toinen vaihe onkin sitten kirjoittaminen. Kirjoittaminen ei itselleni ole sinällään koskaan ollut ongelma, koska rakastan sitä. Sen sijaan kunnollisten lähteiden etsiminen ja niiden tunkeminen tekstin sekaan on todella vaivalloista ja aikaavievää. Lähteitähän tosiaan aletaan keräämään ja lukemaan jo ihan ideointivaiheessa, sen taisin unohtaa mainita. Mutta tämä homma jatkuu tietenkin aina vaan. Kannattaa hyvissä ajoin alkaa hahmottelemaan mahdollista sisällysluetteloa, koska se muotoutuu sitten ajan kanssa paremmaksi, mutta joku hahmotelma alkuun auttaa pääsemään liikkeelle. Voit kirjoitella näin ollen myös osia sieltä täältä, opparia ei tarvitse välttämättä kirjoittaa alusta loppuun, vaan voi kirjoittaa vähän alusta teoriaa ja siirtyä välillä vaikka taas tutkimuskysymyksiin.

Kirjoittamisen vinkkini on, että istu alas ja kirjoita. Jos tuntuu, ettei tekstiä vain tule ja tökkii, aloita vain jostain vaikka väkisin. Kyllä se teksti siitä alkaa sujumaan ja voit sitten lopuksi palata alkuun ja korjata. Älä jää tihrustamaan jokaista pilkkua ja viivaa, vaan kirjoita ajatus ylös niin kauan, kun ajatuksia riittää ja muokkaa sitten fiksummaksi. Joku järkevä ehkä tekisi ranskalaisilla viivoilla listan, mitä haluaa mihinkin lukuun laittaa, mutta me koimme kaverin kanssa parhaaksi vain kirjoittaa.

Älä yritä kirjoittaa liikaa kerralla. Kun tuntuu, ettei jaksa, ei todennäköisesti jaksa. Me pyrimme aina kirjoittamaan yhdessä muutaman luvun kokonaan ja sitten lopetimme ja uusi yritys seuraavana päivänä. Kun kaikki oli saatu kutakuinkin kasaan, lähetimme kaiken opettajalle. Tässä kului kivasti aikaa ja kun menimme kuuntelemaan, mitä opettajalla oli sanottavana, sitä jo itsekin näki opparin ihan uudessa valossa taas. Välillä täytyy pitää taukoa, koska omalle tekstilleen sokaistuu. Emme siis myöskään jaksaneet heti perään korjailla opparia vinkkien pohjalta, vaan päätimme jättää opparin hautumaan lähes kuukaudeksi. Tämä oli loistava idea.

Kun seuraavan kerran näimme taas opparin merkeissä, oli meillä sille paljon lisää annettavaa, vaikka edellisellä kerralla tuntui, ettei mitään voisi enää lisätä, kaikki oli jo sanottu. Vinkkini onkin, että kun olet mielestäsi antanut kaikkesi, anna olla ja kysy vaikka ulkopuolisen mielipidettä. Kun opparin on antanut olla itsekseen, saa päänsä hetkeksi tyhjäksi ja pystyy seuraavan kerran katsomaan sitä ihan uusin silmin. Sille vaan yksinkertaisesti tulee sokeaksi. Pää ei kestä sellaista päivästä toiseen, vaan tarvitsee tauon, jolloin oppari ei ole mielessä lainkaan.

Kun oppari on valmis, ohjaavat opettajat antaneet kommenttinsa ja hyväksyneet sen, se päästään esittämään. Meidän piti myös käydä katsomassa viisi muuta oppariesitystä. Tämän jälkeen alkaakin olla valmista ja kypsyysnäytteen jälkeen voit olla vaan, että jaa, mikä oppari? Kypsyysnäytehän on siis ns. tentti opinnäytetyöstäsi. Ohjaava opettaja tekee opparistasi yhden tai kaksi kysymystä, joihin vastataan kirjallisesti. Opinnäytetyön tiivistelmät lähetetään tarkistettaviksi ja työelämältä pyydetään tarvittaessa lausunto. Käsittääkseni pitää tehdä vielä jokin posterikin (jihaa), en ole ihan varma kun ei ihan olla siellä asti vielä. Oppari laitetaan valmiina Theseukseen, jos tahtoo (käsittääkseni ei ole pakko) ja sen voi kansittaa myös kirjastoon (en ole varma, onko pakko) tai vaikka itselle muistoksi.

Kaikkiaan on ihan mahtavaa katsoa vuoden taakse, kun istuttiin auditoriossa kaverin kanssa aihetta pohtien. Miten pitkälle voi vuodessa päästä kaikista ahdistuskohtauksista ja vastoinkäymisistä huolimatta. Voin vain kuvitella sen hetken, kun kohta saadaan valmis oppari kansissa käsiin. Ollaanko me oikeasti tehty tämä ihan itse?

Meidän opparin haastavimmat "en valmistu ikinä" -hetket

1. Käsitteen määrittely. Oltiin aluksi vähän eri kannalla, mitä meidän opparin pääkäsite tarkoittaa ja sehän hommaa vaikeuttikin. Kun toinen puhuu omenasta ja toinen päärynästä, on tuloksena banaani.
2. Tutkimuskysymykset. Ihan tolkutonta, miten kauan niiden parissa voi tuskailla ja miten kaikki jumittuu paikalleen, kun kysymyksiä ei saa muotoiltua.
3. Yhteistyöpäiväkodin saaminen. Kun sähköposteihin ei vastata, vaikka luvataan. Kun ketään ei oikein kiinnosta.
4. Lähteet. Ne pahuksen lähteet. Toissijaiset lähteet, tutkimukset joihin ei ole pääsyä, asian sisäistäminen ja muotoilu omin sanoin, muttei ihan noinkaan vaan samalla vuoropuhelu toisten lähteiden kanssa.. Ja sitten kun huomaat, että ohhoh, sivunumero onkin jäänyt merkkaamatta. Mikähän se taas olikaan näistä 500 sivusta?
5. Opettajan kommentit. Kun tuntuu, että nyt on oppari hyvä ja olet antanut kaikkesi, tulee ohjaavalta opettajalta kymmeniä tosi hyviä huomioita, miten voisi vielä parantaa. Vaikka tekisi mieli heittää opettajaa opparilla päähän (noeinytsentäänoikeasti, taiehkävähän), kommentteja kuitenkin arvostaa, eikä sitä sitten voi alkuperäiseksi jättää, kun huomaa sitten jo itsekin, kuinka paljon paremman voisi saada.

Meidän opparin huippuhetket, vaikka mitään en myönnä

1. Teoriaosuuden valmistuminen. Me ollaan oikeasti ylpeitä meidän teoriaosasta, koska aihe itsessään on melko hajanainen, eikä aiheelle ole edes mitään yhtä pätevää määritelmää. Me saatiin mielestämme silti hyvä ja selkeä kokonaisuus aikaan.
2. Tuokioiden pitäminen. Vaikka ne aiheuttivat harmaita hiuksia, oli mahtavaa nähdä, miten meidän juttu kuitenkin toimi hyvin ja siitä pidettiin.
3. Hiljalleen parempi kirjallinen osuus. Sitä huomaa nyt itsekin, kuinka opparia ei kannata jättää siihen ensimmäiseen "valmis se on" -kohtaan. Me ollaan muokattu opparia isommin kahdesti opettajien kommenttien jälkeen ja ero ensimmäiseen palautettuun versioon on mielestäni huima.
4. Semmonen yleinen "vau, me ollaan tehty tää ihan oikesti itse ja kohta se on täysin valmis" -fiilis. Alusta loppuun se on kaikki syntynyt meistä kahdesta tavallisesta tallaajasta.

Ultimaattisen loistavat 10 opparivinkkiä

1. Älä panikoi aiheen kanssa. Sinulla on hyvin aikaa miettiä. Suosittelen keksimään vain jonkun vähänkään kiinnostavan ja lähtemään sitten työstämään sitä. Siitä se muotoutuu kyllä fiksummaksi koko ajan.
2. Älä jumita kirjoitellessa pisteisiin ja pilkkuihin, vaan kirjoita ajatus ja muotoile vasta sitten järkeväksi.
3. Pidä taukoja, pitkiäkin, sitten kun tuntuu, ettei ole enää mitään sanottavaa. Kysy myös ulkopuolisten apua, etenkin opettajan kommentit kannattaa hyödyntää.
4. Jos teet parin kanssa, älä vihaa pariasi. Se on todennäköisesti se oppari, kun on perseestä, ei pari. Tosin mulla ja mun parilla meni kyllä ihan loistavasti yhteen tämä!
5. Tallenna oppari moneen paikkaan. Tikulle, koneelle, pilveen... Näin se ei ainakaan häviä.
6. Varaa aikaa opparin tekemiselle ja tee sitä, kun olet niin päättänyt. Väkisin ei kannata kirjoittaa, mutta joskus pitää vain aloittaa, vaikka teksti olisi ihan karmeaa, koska se saa ahdistuslukon pois ja tekstiä alkaa tulla helpommin.
7. Pidä mielessäsi oma tavoite. Joskus on ok tavoitella ykköstä, jos haluaa vain valmistua mahdollisimman nopeasti, eikä numerolla ole itselle väliä. Samoin älä luovuta, jos tiedät, että pystyisit parempaan. Se voi myöhemmin kaduttaa, mikään kiire jos ei valmistumisella ole.
8. Joskus auttaa, kun ajattelee, ettei se itse itseään kirjoita. Se on vain pakko istua alas ja tehdä, jos sen haluaa joskus valmiiksi.
9. Tunne myös itsesi. Älä tee kahdeksaa tuntia päivässä, jos et jaksa keskittyä niistä kuin neljä. Puolikas päiväkin intensiivisesti kirjoittaessa on todella raskas, mutta saat jo tosi paljon aikaiseksi. Sovi palautuspäivä ohjaajan kanssa, jos saat sillä tavoin enemmän aikaiseksi.
10. Vaikka lähteiden merkitseminen kuinka pännisi, kirjoita ne ylös samalla kun lainaat niistä. Et halua lisätä niitä myöhemmin, usko pois.

Noin, tulikohan tästä varmasti tarpeeksi pitkä? Yritin sentään jaotella tätä otsikoiden alle, niin jokainen voi lukea sen kohdan, mikä kiinnostaa. Mielestäni tärkein kohta vinkeistä on tuo tunne itsesi. Tässä mainitut asiat ei välttämättä toimi yhtään sinulla, vaikka minulla ne toimikin.

Ennen kaikkea: Tsemppiä! Kyllä se siitä, vaikkei siltä tunnukaan kuin ehkä aikaisintaan siinä kohtaa, kun olet esittämässä valmista työtä.

perjantai 4. syyskuuta 2015

Harjoittelu perheiden ja lasten parissa

Mulla on maailman paras harkkapaikka. No okei, ehkei nyt maailman paras ja parannettavaakin on, mutta olen tosi iloinen, että valitsin juuri tämän. Voin jälleen kerran painottaa, että kokeilkaa ihmeessä sellaisia harkkapaikkoja, jotka kiinnostaa, mutta joista on epävarma. Mä kuvittelin tekeväni nämä viimeiset harkat molemmat päiväkodissa, koska koen tarvitsevani lisää kokemusta sieltä, enkä tiennyt, missä muuallakaan voisin viihtyä tai olla hyvä. Sitten koululta kehotettiin tekemään edes toinen harkoista jossain muualla, jos on jo päiväkodissa ollut. Se jäi pyörimään mieleen ja vähän kuin puskista löysin tämän paikan ja ajattelin, että voisi kai sitäkin kokeilla.

En halua kauhean tarkkaan kertoa, missä olen, ettei tule paljastettua liikaa, mutta työskentelen hyvin matalalla kynnyksellä vanhempien ja heidän lastensa kanssa. Pääasiassa ihan pienistä vauvoista alle kouluikäisiin lapsiin. Kyseessä on paikka, johon perheet saavat tulla viettämään aikaa ja tapaamaan samalla muita perheitä. Työnkuvani on pitkälti vanhempien kanssa keskusteleminen ja kasvatustyössä tukena oleminen. Välillä otan tehtäväkseni vahtia lasta, jotta vanhempi saa pienen hengähdystauon itselleen. Toiminta on vapaata ja osin myös ohjattua päivästä ja kuukaudesta riippuen.

Ennen harjoittelun alkua olin varma, etten tulisi pärjäämään. En ollut koskaan ennen varsinaisesti työskennellyt aikuisten asiakkaiden kanssa (jos vaikeasti vammaisia ei lasketa) ja olin varma, ettei mulla ole oikein mitään eväitä tehdä sellaista työtä kokemuksen puutteen vuoksi. Niin no, mistähän sitä kokemusta saisi, jos ei koskaan kokeile.. Tämä harjoittelu on kuitenkin avannut silmät ehkä koko koulutusta kohtaan. Muistan puhuneeni äidin kanssa opintojen puolivälissä, kuinka musta tuntuu, ettei mikään liity mihinkään tässä koulussa ja opiskelen irrallisia palasia sieltä täältä. Äiti sitten totesi, että samalta se tuntui lähihoitajan opinnoissa, mutta viimemetreillä sitä vasta osasi yhdistää kaiken ja tajusi, mihin mikäkin liittyy. Olin lähinnä pyhpah-asenteella tuolloin, mutta nyt voin sanoa, että kyllä se vain paikkansa pitää.

Tässä harjoittelussa on paljon sellaista tullut vastaan, minkä olen yhdistänyt johonkin aiempaan kurssiin. Harjoitteluun kuuluu myös ohjattuja tuokioita, joista olen lukenut, joita olen seurannut ja joihin olen saanut jopa itse suunnitella rungon. On ollut uskomatonta huomata, että mulla on oikeasti ollut fiksuja ideoita ja olen sisäistänyt sen, mitä pitää käsitellä ja miten sitä voisi käsitellä. Olen voinut ottaa luovien opinnoista suoraan jotain menetelmiä mukaan ja toisaalta niiden kautta olen myös voinut "kehitellä" jotain omia tapoja käydä läpi eri asioita, koska tiedän perusajatuksen esimerkiksi kuvakorttien käyttämisen takana.

Toki on yhä kursseja, jotka ei suoraan tähän harjoitteluun mitenkään linkity, mutta kuitenkin kokonaisuus alkaa hahmottua. Äkkiseltään voisin sanoa saaneeni eväitä etiikan kursseilta, kehityspsykologiasta, lastensuojelusta, varhaiskasvatuksesta, luovista aineista, asiakastyön menetelmistä, lakeja käsitteleviltä kursseilta jne.. Niin ja englannin kurssilta! Meillä käy jonkin verran asiakkaita, jotka ei puhu suomea ja siinä joutuukin sitten koville tällainen, joka ei niin mielellään englantia puhu, vaikka osaisi. Piti myös esitellä parille tyypille, mitä opiskelen, enkä varmasti olisi osannut, jos ei olisi sanastoa käyty läpi tunneilla.. Tosin piti mun yhdessä kohtaa ottaa kännykän sanakirja esille, koska en muistanut, mikä on vuorovaikutus englanniksi. Hups. Eihän se niin tärkeä sana olekaan tällä alalla. :D Mutta siis ennen kaikkea olen saanut varmistusta sille, että mulla on kyllä osaamista, kun sitä vaan uskaltaa käyttää ja avaa suunsa. Ehdottaa rohkeasti uutta! Siitä mulla on myös ihana harjoittelupaikka, että mun kaikki ns. kehitysehdotukset otetaan aina tosi hyvin vastaan ja muutamien mukaan on jo toimintaa muutettukin.

Ollaan myös käyty ohjaajan kanssa mielenkiintoisia keskusteluja ja olen huomannut niiltäkin osin, että on mulla jonkinlaista teoriapohjaakin olemassa. Olen toki oppinut uuttakin ja saanut uusia näkökulmia, mutta olen pysynyt hyvin mukana keskusteluissa ja onnistunut tuomaan fiksuja ajatuksia itsekin mukaan. :D Lisäksi oon ottanut vastuuta ja myös saanut sitä. Olen pari kertaa ollut "yksin" (paikalla on aina työntekijä, joka ei vastaa ns. asiakkaista) töissä lyhyitä pätkiä ja se on tehnyt kyllä hyvää. Toki paikalla on aina useita muita aikuisia, jotka ovat lapsistaan itse vastuussa. Sillä tavalla on myös ollut ihan turvallinen olo, vaikka onkin jäänyt yksin vastuuseen. Näissä tilanteissa on kuitenkin ottanut ihan erilaisen roolin työntekijänä ja osaa huomioida paljon sellaista, mitä ei ehkä huomioi silloin, kun työntekijöitä on paikalla monia muitakin. Ihan esimerkiksi sellaisen, että menee aina ensimmäisenä tuntemattoman kohdalle kysymään, onko hän käynyt paikassa ennen. Jos paikalla on muita työntekijöitä, sitä helposti odottaa heidän reaktiotaan, koska he tuntevat enemmän vanhoja asiakkaita.

Lisäksi otin erään kerran (kyllä, vain kerran) vetovastuun ohjatussa toiminnassa. Se jännitti aivan törkeästi, koska aikuisten ohjaaminen oli minulle kokonaan uutta. Hyvinhän sekin kuitenkin pääosin meni, vaikka jouduin laulattamaankin, hui. Vetämisessä vaikeinta oli ehkäpä huomion saaminen ja tietyn auktoriteettiaseman saavuttaminen. Tarkoitus ei ole olla kenenkään yläpuolella, mutta jos ei saa ollenkaan lankoja käsiinsä, ei kukaan hetken päästä enää kuuntelisi. Tämän vetovastuun otin lähinnä pakon edessä (varsinainen ohjaaja puuttui), vaikka olisin toki saanut kieltäytyäkin. Pitäisi vielä kerätä rohkeus ottaa niitä enemmänkin. Mun heikkous ehdottomasti tässäkin harjoittelussa on se, etten uskalla kokeilla sellaista, josta olen todella epävarma. Etenkin se, että tiedän paikalla olevan henkilöitä, jotka sen osaisivat paljon paremmin, estää mua tyrkyttämästä itseäni vetovastuuseen. Toisaalta näitä ohjattuja hetkiä ei vielä ole ollut kuin yksi, jonka olisin voinut pitää ja senhän minä sitten pidinkin.. Ehkä ensi viikolla?

Huomasin myös yhden uuden keinon toimia ohjaajana aikuisten kanssa, nimittäin huumorin. Tai ehkä ennemminkin sellaisen itselleen nauramisen asenteen, kunhan ei vie sitä liian pitkälle, että edes joku uskottavuus säilyy. Siinä samalla saa purettua jännitystä itseltään ja osoittaa myös muille, etten yritä mitenkään olla ketään parempi tai ylempiarvoisempi.

Välillä toki tässäkin harkkapaikassa ajautuu juoksupojan rooliin. Sille ei vaan mahda mitään, se käy yleensä muiden työntekijöiden toimesta, vaikka ohjaaja kohtelisikin enemmän "vertaisenaan". Täytyy vaan pitää aina itse huoli siitä, että suurimman osan ajasta tekee kuitenkin sitä työtä, mitä ohjaajakin tekee. Siivoaminen toki kuuluu työnkuvaan tiettyinä päivinä, mutta siivoojaksi ei kannata alkaa.

Tämä teksti on myös ollut niin hehkutusta, että onko mikään mennyt pieleen? Toki toivoisin pääseväni enemmän mukaan myös ns. paperihommiin ja kokouksiin. Musta on tuntunut joka harkkapaikassa vähän siltä, ettet ihan täysin pääse mukaan juttuihin ja olet aina vähän pihalla. Koska olet kuitenkin vain harjoittelija, niin "mene mieluummin sinne asiakkaiden pariin, että saat harjoiteltua sitä". Mielestäni tärkeää olisi päästä kunnolla sisälle ihan kaikkeen, tasapuolisen sopivasti. Lisäksi minun tosiaan pitäisi potkia itseäni enemmän myös niihin juttuihin, joissa en koe olevani hyvä. On myös päiviä, jolloin musta tuntuu, etten ole avannut suutani yhdenkään asiakkaan kanssa. Käytiin tätä läpi ohjaajan kanssa ja hän sanoi lohduttavasti, että sellaisia päiviä vain on. Kaikki riippuu niin paljon siitä, keitä asiakkaita on paikalla. Jotkut asiakkaat juttelevat mieluummin toisille työntekijöille kuin toisille. Se pitää hyväksyä.

Voin kuitenkin innoissani ilmoittaa, että olen löytänyt paikan, jossa haluan työskennellä jopa enemmän kuin päiväkodissa. Enää kolme viikkoa jäljellä, enkä haluaisi lähteä vielä pois! Tällaisia paikkoja vain on kauhean vähän, joten päiväkoti on edelleen yhtenä vaihtoehtona. Seuraavan harjoittelun teenkin siellä sitten, mutta tällä kertaa yksityisellä puolella. Ai niin ja tiettekö mikä on parasta tässä harkassa? Päiväkodissa vanhemmat ja kasvatuskumppanuus on ollut mulle vähän mörkö. Tästä harjoittelusta olen saanut kuitenkin paljon kokemusta, varmuutta ja välineitä toimia yhdessä vanhemman kanssa. Jihuu! Musta ehkä oikeasti tulee ihan hyvä sosionomi. Joskus.

Tulikohan nyt tarpeeksi tekstiä? Tänne mä vaan kirjottelen blogiin tosta noin vaan, mutta harkkaraporttia en saa aloitettua sitten niin millään. :D Ja pahoittelen, jos tämä teksti on kauhean ympäripyöreä. En oikein voi, enkä halua, paljastaa liikaa. Nytkin piti lukea tämä läpi useasti, ettei ole lipsahtanut mitään ylimääräistä.